Sunnuntaina hieman ennen puolta päivää luin loppuun Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian. Noin 1700:n sivun lukemiseen vierähti tovi; en ole varma milloin aloitin kolmiosaisen opuksen lukemisen, mutta arvioisin että noin viisi vuotta sitten. Suunnilleen silloin luin Jorma Panulan haastattelun, jossa hän kertoi Uuden ajan kulttuurihistorian olevan hänen lempikirjansa, todeten jotain siihen tapaan kuin että “Siinä on kaikki.” Ja jos kohta en Panulaa oikein siteeraakkaan, niin muilla sanoin teosta on vaikea kuvailla.
Periaatteessa kirja on nimensä mukainen; Friedell käsittelee kolmeen niteeseen jaetussa viidessä kirjassa tärkeimmät kulttuurihistorialliset ajanjaksot kronologisessa järjestyksessä ensimmäiseen maailmansotaan asti (viiden vuoden “kirja vuodessa”-lukuaikataulu olikin siis sangen sopiva). Kuitenkin kirjan nimenä voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi vain “Historia” tai “Kulttuuri”. Friedelille kulttuurihistoria on nimittäin vain viitekehys hänen omien ajatustensa ja kokonaisen maailmankuvan välittämiseen. Nerokkaita ajatuksia ja oivalluksia on niin paljon että niitä on turha yrittää luetella. Yksi mieleenpainuvimpia ja jonkinlaiseen valaistumiseen johtaneita ajatuksia oli ensimmäisessä niteessä esitetty ajatus siitä, että kauneus ja hyvyys ovat (valitettavasti) kaksi toisilleen vastakkaista ja lähes toisenasa poissulkevaa prinsiippiä.
Friedell esittää useaan otteeseen että historiallisesti kaukaisempia ajanjaksoja voidaan käsitellä objektiivisemmin kuin vastikään tapahtuneita, koska olemme niihin vielä niin vahvasti sidoksissa. Tämä pätee tietysti myös Friedelliin itseensä; teoksen loppua kohden Friedellin näkemykset ja ajankuvaus muuttuvat yhä arvolatautuneemmiksi ja osin poliittiseksi. Kuitenkin kirjan loppua kohden Friedell esittää myös eräitä suorasta profetiaalisia ajatuksia, esimerkiksi puhuessaan tuolloin (1931) vasta orastaneen ydinvoiman mahdollisuudesta:
Tämän luettuan näin jollakin (hyytävällä) tavalla uudessa valossa esimerkiksi fuusiovoiman ympärillä käytävän keskustelun. Eräs toinen ajatuksia herättävä kohta oli kappale jossa Friedell rinnastaa USA:n ja Rooman valtakunan kehityskulut:
Jossain kohtaa Friedell mainitsee että historialla on varmasti omat lainalaisuutensa ja kaavansa joita se noudattaa, mutta että ne ovat niin monimutkaisia että niitä on turha yrittää ymmärtää. Kuitenkin jonkinlainen Spengleriläinen determinismiusko välittyy monista kohden, ja ennen pitkää lukijakin on taipuvainen kääntymää syklisen historiankäsityksen kannattajaksi.
Mitä Friedellin magnum opuksesta sitten jää käteen? Mikä on Friedellin keskeinen sanoma ja onko sitä? Asiaa voi lähestyä vertailemalla teosta toisen lempikirjani Sun Zin Sodankäynnin taidon kanssa. Sodankäynnin taidon ydinsanoma tiivistyy minun ja monen muun mielestä kolmaanen kappaleen päättävissä lauseissa:
”Erinomaisinta ei ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta. (…) Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa.”
Siinä on kaikki. Enempää ei oikeastaan tarvita, loput kirjasta on lähinnä esimerkkejä.
Friedellin ajatuksia on vaikeampi erottaa siitä valtavasta kulttuurihistoriallisesta kavalkaadista jonka kommenttaaria ne ovat. Siihen mihin itäisen kulttuurin edustaja käyttää satakunta sivua, tarvitsee länsimainen 1700. Mutta millaisia sivuja! Tuntuu kuin jokaiseen lukuun, jokaiseen kappaleeseen, jokaiseen lauseeseen ja reunahuomautukseen olisi sisällytetty jokin nerokas ajatus tai oivallus; kiteytyksiä ja kommentteja jotka vaikuttavat sponttaaneilta, mutta ovat epäilemättä ihmisiän kestäneen ajatustyön hedelmiä. Friedellin ajatukset kimaltavat kaiken ajatellun historiassa kuin kultahiput vuorijoen pohjassa.
